Miten tämän nyt oikein aloittaisi. Sanotaan, että mulla on henkisesti nyt tosi paha olla. Vihaan ja halveksin itseäni. Olen tähän asti pitänyt itseäni perusiloisena, rauhallisena ja maltillisena ihmisenä. Silti lähes joka viikonloppu herään ja tajuan olleeni aggressiivinen poikaystävääni kohtaan ja joudun pyytelemään anteeksi. Tiedättekö miltä se tuntuu? Se on todella hämmentävää. Eilen ymmärsin vasta tarkalleen mistä se johtuu - viinapirusta. Olin eiliseen päivään asti luullut, että riidat johtuvat siitä, että erehdyn aina ottamaan hieman liikaa (olen vetänyt ensikännit vuosi sitten, eli minulla on heikko viinapää), mutta nyt ymmärsin että vihamielisyyteni johtuu siitä pirun Vergistä (40%) jota poikaystävän kaverit aina kiikuttavat tullessaan käymään. Jos juon siideriä (kuten perjantaina), olen lupsakka ja meillä olikin mahtava ilta. Lauantaina join lantrattua (herra tietää paljonko ne kaverit sitä viinaa laittavat niihin laseihin, varmaan puolet) viinaa ja mikä oli tulos? Poikaystäväni heitti väitteen, että Beatlesien ansiosta suurin osa nykyisistä bändeistä on perustettu. Rupesin väittämään, ettei varmasti pidä paikkansa. Seuraavaksi näin, että tietokoneen näyttö on kaatunut ja musiikki loppui. "Siinäs kuuntelette", kuulin vain poikaystäväni nauravan ja hänen kaverinsa nauroivat mukana. Ilmeisesti poikaystäväni oli vahingossa hosaissut konetta ja näyttö oli siksi kaatunut. Mutta kännisessä mielessäni tulkitsin asian, että hän suuttui niin paljon, että halusi pilata iltamme. Sitten poikaystäväni meni yläkerran parvelle nukkumaan ja kiipesin vihaisena perässä. "Nyt pistät sen musiikin takasin! Miten sen näytön saa toimimaan? Miten sä voit vittu pilata meidän illan?" Poikaystäväni yritti selittää monesti, että se kone on rikki. Rikki. Kännissä olen jankuttaja ja enhän minä uskonut. Tässä vaiheessa poikaystävän kaverit älysivät jo lähteä pois. Ymmärrän nyt sen, että provosoin poikaystävääni tahallaan. Vihaan itsessäni sitä, että vaikka olisin kuinka diudiu, pystyn tarkastelemaan itseäni ulkopuolisen silmin - ja vihaan itseäni entistä enemmän. Nyt ymmärrän, että siksi aina reuhdon häntä. En siis hakkaa häntä niin lujaa kuin lähtee, mutta eilenkin minua ärsytti että hän vain lähti nukkumaan, joten kiskoin häntä olkapäästä ja jankutin että miten se kehtaa. Lopulta poikaystäväni hermostui, väänsi kättäni, jossain kohtaa myös töni minut seinää vasten ja tukisti hiuksiani. Ja arvatkaapa mitä? Ilmeisesti minä HALUAN sitä. Se on varmaan alitajuista. Vihaan kännistä minääni ja haluan rankaista itseäni. Ei poikaystäväni ole väkivaltainen minua kohtaan muuten - hän ei vain kestä kun en päästä häntä nukkumaan ja jankutan koska en saa järkevää vastausta. No, myöhemmin hän lähti alas ja menin perässä, koska minulla oli niin huono olo, että jos päätyisin oksentamaan niin olisi sentään lavuaari vieressä. Jostain syystä aloin tivata hänen panokumppaniensa määrää. Ehkä siksi, että näin aiemmin pubissa kun joku blondi tuli roikkumaan hänen olkaansa vasten kun hän lauloi karaokea. Se oli kuulemma joku tuttu, mutta ensikertaa näin jonkun toisen naisen niin kiinni poikaystävässäni. Tulin siis myös mustasukkaiseksi hänen eksistään - lapsellista, tiedän. Mutta selvänäkin minua harmittaa että hän on niin kokenut. Tämä on ensimmäinen suhteeni ja hänelle olen myös neitsyyteni menettänyt. Harmittaa, että hän kykenee tyydyttämään minut käsillään tai suullaan leikiten. Minä en häntä. Melkein puoli vuotta olen sitä hänen kanssaan harjoitellut, mutta suihin ottaessa minulle tulee edelleen monesti oksennusrefleksi. En myöskään osaa vatkata käsilläni kunnolla. Millainen tyttöystävä ei osaa tyydyttää poikaystäväänsä? Varsinkin kun hänellä on vertailukohtana naisia, jotka ovat hyviä ottamaan suihin. Lisäksi poikaystäväni sanoi, ettei jaksa tätä touhua ja tivasin haluaako hän erota. "No tällä hetkellä tuntuis että kyllä."

No, aamulla heräilimme ja sanoin pitkän hiljaisuuden jälkeen, että "olen pahoillani, mutta en silti ole kaikista asioista samaa mieltä kuin sä". - Kuten? "No ensinnäkin se Beatles-juttu, ja oli vaan aika jännä että kone meni rikki heti ku puhuttii siitä" -Väität sä edelleen selvänäkin että mä tahallaa pilasin illan? Tää on aika selvää. Tää kuoppa vaan kasvaa.  Kaverini oli tulossa hakemaan minua, joten minulla ei ollut paljon aikaa. Kerroin hänelle useampaan otteeseen olevani pahoillani, että jätän kirkkaat ja alkoholin jotta kuoppa ei kasvaisi, että rakastan häntä ja haluan elää hänen kanssaan lopun ikääni. Että toivottavasti se jotain merkkaisi. Tästä on jotain neljä tuntia. Pitäisi jaksaa lukea YO-kirjoituksiin, mutta on niin vaikea keskittyä. Mieli on apeana ja mietin, että oliko tämä oikeasti tässä. Hän on parasta mitä mulle on tapahtunu. Mulle on todella vaikeaa pyytää anteeksi, mutta olen oppinut pyytämään häneltä anteeksi. Vaikka kiukuttelen melko usein, olen oppinut rauhoittumaan melko nopeasti  - hänen ansiostaan. Myönnän olevani välillä todella rasittava ja kiukuttelevani turhasta. En tiedä jaksaako hän sitä pitkällä juoksulla. Mutta juuri siksi olisin valmis muuttumaan. En tiedä pitäisikö minun vielä illalla tekstata hänelle jotain, vai pitäisikö odottaa että hän tekstaa. Mitä mieltä olette?

Apeisiin tunnelmiin...