Suhteemme on kriisissä. Poikaystäväni ei enää tiedä mitä haluaa. Olen itkenyt koko aamun ja pohtinut asioita. Minä haluaisin muuttaa asioita parempaan suuntaan konkreettisesti, mutta poikaystäväni mielestä asiat vain "tapahtuvat". Hän valitti myös sitä, ettemme touhua asioita yhdessä, makoilemme vain telkkaa katsellen. Olen samaa mieltä. Mielestäni ei silti ole reilua syyttää minua siitä, että minulla on nyt kirjoitukset ja kaikki päivät menevät lukemiseen - luuleeko hän etten mieluummin lähtisi hänen kanssaan pulkkailemaan kuin jäisi sisälle nököttämään nenä kiinni kirjassa? Toinen asia on raha. 55 euron opintotuella kuukaudessa ei pitkälle pötkitä. Ei sillä mennä joka viikonloppu kapakkakierrokselle, leffaan, syömään ja keilaamaan. Haluaisin kyllä toki - mutta jos rahatilanteeni ei salli tällaisia juttuja, niin ei se tarkoita etten haluaisi tehdä edellämainittuja asioita. Tiedän olevani pääsyyllinen tähän tilanteeseen. Olen purkanut stressiäni ja paineita häneen. Ennen kohde oli äiti, nyt hän. Tiedän, ettei se ole oikein mutta en ole viitsinyt koskaan korjata käytöstäni koska tiedän että äiti on ja pysyy elämässäni. Ymmärrän nyt, ettei poikaystäväni välttämättä pysy. Se on hirveän pelottava ja ahdistava ajatus, ja haluaisin tehdä kaikkeni että homma lähtisi taas toimimaan. Toivon vain, että hän jaksaa odottaa kaksi viikkoa - sitten loppuvat kirjoitukset (paine/stressi häviää) ja aloitan työt (saan rahaa --> voimme tehdä kaikkea kivaa). On tämä vaikeaa - ehkä pahin asia on, että itsetuntoni on kärsinyt kolauksen. Luulin ennen olevani kiva ihminen, mutta huomaan olevani mustasukkainen, itsekäs koska haluan hellyyttä, lapsellinen, tyhmä ja 'skitso'. Ei mikään ihannetyttöystävä. Toinen asia mikä minua harmittaa on se, etten voi ilmaista rakkauttani niin kuin haluaisin. Hän ei tosiaan pidä koskettelusta, joten en voi paijailla ja suukotella häntä rakkauden osoituksena. Välillä myös tuntuu, että sanon hänelle turhan usein "mä rakastan sua". Ehkä 3-4 kertaa viikossa. Miksikö se tuntuu liialliselta? Koska poikaystäväni ei sano sitä ensiksi minulle kuin kännissä (okei, yhden kerran selvinpäin). Pelkään että rakkaudentunnustukseni ahdistavat häntä. Haluaisin myös nähdä joka päivä - mutta se ahdistaa häntä. Pelkään "tulevani päälle" koko ajan ja siksi olen varovainen - olen päättänyt etten enää väkisin änkeä hänen viereensä sohvalle makaamaan ennen kuin hän antaa jonkin signaalin siihen. En koske häneen sängyssäkään kuin antaakseni hyvänyönsuukon. Se tuntuu pahalta - sattuu sisimpään suorastaan. Mutta olenkin perinteinen Kauris: osoitan rakkauttani tekemällä rakkaimpani elämän helpommaksi. Vaikka sitten omalla kustannuksella.